Kirjat

Mihin enää tarvitaan tilintarkastajia, poliiseja ja tuomareita - onhan meillä Helsingin Sanomat

Luin eilen Tomi Lindblomin kirjoittaman kirjan Tapaustutkimus: Brother Christmas. Se on selkäpiitä karmivaa luettavaa siitä, miten valtamedian luottotoimittajat voivat toimia itsenäisinä tutkivina toimittajina niin monissa rooleissa, että hoitavat yrittäjän tai yhteisön tilintarkastuksen, rikostutkinnan, syyteharkinnan ja saman tien tuomion omin päin - pyöveliksi riittää sosiaalinen media. Kukaan ei kirjan luettuaan ainakaan voi vähätellä toimittajan valtaa, sillä yksittäisten toimittajien juttu päätti tässä tapauksessa hyväntekeväisyysjärjestön ja sen vetäjän toiminnan kuin seinään. Yhtään todistetta mistään rikollisuudesta toimittajien ei tarvinnut esittää, eivätkä he saaneet toiminnastaan minkäänlaisia seuraamuksia, eli poliisi päätti pitkän harkinnan jälkeen, ettei myöskään toimittajien toiminnassa ollut syytä epäillä rikosta. Onneksi tapaus päättyi siinä mielessä onnellisesti, että hyväntekeväisyysjärjestön perustaja nousi kansanedustajaksi, vaikka media oli hänen maineensa jo mustamaalannut.

Tapaustutkimus-brother-christmas

"Parran takana ei ollutkaan roisto"

Käsi sydämelle: mitä tulee itsellesi mieleen Brother Christmasista? Eikös se ollut siis se huijari, joka vei hyväntekeväisyysjärjestön rahat omiin taskuihinsa. Vai miten se nyt menikään? Yhdellä massiivisella lehtijutulla, jota kymmenet muut mediat siteeraavat, saadaan kyllä haluttaessa luotua tällainen vaikutelma, vaikka mitään rikosta ei olisi edes tapahtunutkaan. Tässä tapauksessa Helsingin Sanomien ansioituneet ja palkitut tähtitoimittajat Paavo Teittinen ja Maria Manner tekivät "tutkivina journalisteina" töitä selvittääkseen saamansa vihjeen perusteella Brother Christmas -hyväntekeväisyysorganisaation mahdollisia väärinkäytöksiä. Mistään asiasta yhdistys ei ollut saanut tuomiota, ei ollut rikosepäilyjä, ei ollut huonoa mainetta, päin vastoin yhdistys ja sen vetäjä Ari Koponen oli palkittu ansioistaan hyväntekeväisyystyöstä. Hän oli ollut presidentin kutsumana vieraana itsenäisyyspäivän vastaanotolla, vastaanottanut Suomen veteraaniliiton ansiomitalin ja valittu vuoden vapaaehtoiseksi. Olipa hän ollut jopa olympiakisoissa soihdunkantajana.

Yhden selvästikin häiriintyneen henkilön, joka oli vannonut tuhoavansa hyväntekijän maineen, journalisteille vuotamat vihjeet riittivät kuitenkin vakuuttamaan Hesarin tähtitoimittajat Ari Koposen syyllisyydestä, ja toimittajat alkoivat penkoa Brother Christmasin tilejä, vaatimaan yhdistyksen avustustapahtumiin liittyvää kirjanpitoa ja kuitteja nähtäväkseen ja  tarkistamaan "mahdollisia väärinkäytöksiä". Siis vieläpä kuluvasta tilikaudesta - eikö tämä ole kirjanpitäjän ja sen jälkeen tilintarkastajan tehtävä? Entä jos näitä väärinkäytöksiä tämän jälkeen ilmenee - eikö se ole poliisiasia tehdä rikostutkinta, ja jos aihetta ilmenee, sitten syyttäjän tehdä syyteharkinta? Ja jos syyte menee raastupaan asti, eikö se ole oikeuslaitoksen tehtävä päättää, onko rikosta tapahtunut, ja jos on, mikä on tuomio?

 Toimittajat eivät kuitenkaan malttaneet odottaa oikeiden ammattilaisten hoitavan omaa rooliaan, koska olivat oman tuomionsa jo selvästi tehneet. Ei muuta kuin juttu ulos, Hesarin sunnuntainumeroon viisisivuisena, ja toki ovelasti seteliselkärankaisten lakimiesten kautta luetettuna, jotta kukaan ei pääse syyttämään, että tässä nyt väitettäisiin lehtijutussa vielä rikoksen tapahtuneen. Riittää, kun itse jutussa vain annetaan lukijan "tehdä itse omat päätelmänsä", kun heitetään lukuisia kysymyksiä ja epäilyjä ilmaan.  Annetaan rivien välistä ymmärtää, että tässähän meillä on täysi kusipää, joka on vienyt kuolevien lasten ja veteraanien rahat.

Mitä kukaan lukija voi päätellä sanomalehtiartikkelista, joka otsikoidaan "Hyvä pukki?" Koposen Brother Christmas -hahmon valokuvan kera - ja esitetään joukko kysymyksiä ja epäilyjä tyyliin "Kuka saa lahjat?"ja todetaan heti alkuun, että "sosiaalisessa mediassa voi kerätä lapsille tai veteraaneille äkkiä jopa miljoonan, kuten on tehnyt Brother Christmas eli Ari Koponen".  Yhtään rikossyytettä ei huolitellusti tietenkään suoranaisesti esitetä, vaan raskain syytös on, että "HS:n selvityksen mukaan Koposen raha-asioissa on epäselvyyksiä".

Välitön tuomio median lukijoilta ja yrityksiltä

Toimittajat saavat tahtonsa läpi, sillä yhdellä viiden sivun "paljastusuutisella" saadaan aikaan vaikutelma, että kyse on täydestä roistosta, joka on vienyt kuolevien lasten ja veteraanien rahat omiin taskuihinsa, ja ansaitseekin siis touhunsa loppumisen. Mihin siis oikeasti tarvitsemme poliisia ja tuomioistuinta - kun meillä on valppaat Helsingin Sanomien toimittajat!

Yleisön reaktion jokainen saattoi lukea somesta ja medioiden kommenttikentistä. Tulevina päivinä Hesari voi riemuiten kirjoittaa yrityksestä toisensa jälkeen, joka on "päättänyt lopettaa yhteistyön" Brother Christmasin kanssa. Missä viipyy poliisi, miksi se ei jo ole vanginnut tätä härskiä huijaria?

Hesarin päätoimittajakaan ei malta odottaa poliisin tutkintaa, syyttäjän harkintaa ja oikeuden tuomiota, kun on jo päättänyt, että Koponen on syyllinen. Odottamatta oikeiden asiantuntijoiden tutkintaa ja tuomiota, Hesarin päätoimittaja Antero Mukka julistaa hurskaasti, miten "Tiedotusvälineen tehtävä on hankkia tietoa, selvittää taustoja ja pyrkiä totuuteen, silloinkin kun osa yleisöstä haluaisi uskoa asioiden olevan toisin". Mutta entä kun tiedotusvälineen julkaisemat tiedot ovat virheelliset tai valheelliset, tai perustuvat yksinkertaisesti ala-arvoiseen journalismiin, jossa väitteet ja syytteet mahdollisista rikoksista esitetäänkin kysymysmuodoissa, jotta vältytään juridisesta vastuusta; ei ole suoraan väitettykään rikoksen tapahtuneen. Ainoastaan heitetään epäilyksen varjo, ja "annetaan lukijan päättää". Reilu meininki!

Oikeutta käydään mediassa, ei niinkään raastuvassa

Oikeuslaitosta ei tapaus Brother Christmasilla juurikaan vaivattu, olihan media jo antanut oman tuomionsa. Kuten kirjassa Koposta siteeraataan lehdistötilaisuudessa, median käsittelyssä syytetyllä on käänteinen todistustaakka. Median ei tarvitse todistaa hänen syyllistyneen mihinkään rikokseen, päin vastoin syytetyn on itse itsensä yritettävä todistaa oma syyttömyytensä. Hän on siis syyllinen, kunnes toisin todistetaan.

Erityistilintarkastuksessa ei todettu mitään, mikä olisi aiheuttanut toimenpiteitä.  Median painostuksesta huolimatta poliisihallitus oli ilmoittanut, että HS:n artikkelissa ei ollut mitään sellaista, joka olisi vaatinut toimenpiteitä. Vasta Seuran uuden "paljastussarjan" perusteella poliisihallitus päätti oman maineensa puhdistamiseksi ryhtyä selvittämään tapausta, mutta lopputuloksena kaikki raskaimmat syytteet kaatuivat ja pikkutuomiona Koposelle tuli lopulta tuhannen euron sakko, koska syyttäjän mukaan rintanappi tai valokuva eivät olleet "aidosti vastikkeellista toimintaa", josta kerättiin yhdistykselle varoja. Yhdistyshän saa harjoittaa varainhankintaa pitämällä esim. myyjäisiä tai julkaisemalla jäsenlehteä, mutta rintanappien myynti "liian kalliilla" ei sopinut, siitä siis pikkusakko. Koposen ei oikeudessa väitetty esimerkiksi saaneen tai tavoitelleen taloudellista hyötyä. Että sellainen suurrikollinen.

Hyvää vai huonoa journalismia?

Koska itse en tunne asianosaisia tässä tapauksessa, seurasin tapaus Brother Christmasia puhtaasti journalistisesta mielenkiinnosta. Olen itse saanut yliopistokoulutuksen tiedotusopista, mutta nimenomaisesti en halunnut valita tiedotuspuolta - ajattelin että en halua olla tupakkayhtiön tai teollisuusyhtiön tiedottajana selittelemässä, kun käry käy - vaan nimenomaan journalismipuolen ("joukkomedian"), koska vastuullinen ja laadukas journalismi ja mistä se muodostuu, kiinnostivat. Vaikka kirjan kirjoittaja Tomi Lindblom on toiminut Brother Christmasin tiedottajana, joku voi ajatella, että hänhän on "ammattinsa puolesta" puhumassa "asiakkaansa puolesta", jolloin "turha hänen mielipiteistään välittää". Tunnen Lindblomin mediataustan kuitenkin hyvin, ja  hänellä on pitkä ja kunnioitettu historia myös median luotettavuuden ammattimaisena tarkastelijana. Kirjassa olisi voinut olla jopa suurempi panos vielä juuri tätä osastoa eli spekulointia median roolista, vastuusta ja etiikasta. Tai juuri vastuun ja etiikan puutteesta.

Tomi toteaakin osuvasti, miten vaikea yksityshenkilön, jonka maineen valtamedia mustaamaalaa, on millään tavalla puhdistaa omaa mainettaan, koska median ja sen lukijoiden tuomio on tullut jo ennen oikeuskäsittelyä, tai vaikka sinne asti tapaus ei koskaan etenisikään. Journalistilla on valtamediassa aivan valtava vastuu, ja on surullista katsoa, miten sitä jatkuvasti väärinkäytetään. Tässä tapauksessa palkitut tähtitoimittajat olivat katkeralle kostajalle vain oivallisia välikappaleita, koska "haistoivat" tapauksessa uuden mehevän paljastusjutun, juuri saatuaan palkinnon edellisestä. Kyllähän tämän orastavan palkinnon kiimassa jaksaa tehdä pitkää päivää pienellä palkalla, selvittääkseen taas rikollista rötöstelyä ansiokkaasti.

JSN:n käsittelyssä tapaus ei koskaan ollut, eikä sitä olisi sinne huolittukaan, koska tapausta oli tarkoitus käsitellä lakituvassa. Julkisen Sanan Neuvosto on pelkkä median sisäinen elin, jonka päätöksillä ei ole mitään juridista sanktiota tai rangaistusta. Pahimmassa tapauksessa media saa huomautuksen, ja joutuu julkaisemaan langettavan päätökseen sivuillaan. Jos tapauksesta olisi tehty kantelu JSN:lle, ei ole edes varmaa, olisiko sitä koskaan otettu käsittelyyn, sillä vain pieni osa kanteluista otetaan käsittelyyn. JSN:n harkittavaksi olisi jäänyt mm. se, miten tässä tapauksessa oli käytetty lähdekritiikkiä (hyvinpä näyttivät kostajanaisen syötit uppoavan palkittuihin toimittajiin, jotka eivät epäilleet hetkeäkään lähteen omia motiiveja), olivatko faktat kohdallaan jne. Minusta jutussa oli jopa kymmenkunta kohtaa, jossa hyvää lehtimiestapaa ei noudatettu, mutta en ole silti aivan varma, olisiko tapaus koskaan edennyt edes käsittelyyn asti JSN:ssä. Eihän lehtimies lehtimiestä noki, ja kuka sitä nyt kusee omaan pesäänsä. Ja mitä vaikka olisikin tullut JSN:n päätös, muutama rivi langettavasta päätöksestä ei olisi muuttanut mitään. Brother Christmasin toiminta oli jo loppunut kuin seinään, ja tuskinpa se olisi uudestaan noussut miljoonaliikevaihtoon, vaikka JSN olisi kuinka antanut HS:lle langettavan!

Niinpä annan lopuksi ihan oman tuomioni HS:n artikkelista, koska minulla on siihen täysi oikeus, enkä tarvitse siihen HS:n päätoimittajan lupaa. Juttu oli niin kuvottavan ala-arvoista, yksittäiseen henkilöön ja hänen mustamaalaamiseensa keskittyvää kirjoittelua, että "journalismi" on sille aivan liian jalo termi - ellei siihen liitetä ulosteeseen liittyvää etuliitettä. Tämänlaisia "kohupaljastuksia" on totuttu lukemaan Seiska-nimisestä juorulehdestä, mutta senkin kirjoitukset kestävät päivänvaloa tuhat kertaa paremmin kuin tämä läpimätä Hesarin taidonnäyte täydellisestä journalismin rimanalituksesta. Sinänsä hämmästyttävä suoritus näiltä toimittajilta, jotka kuitenkin ovat muilla jutuillaan todistaneet pätevyytensä. Ehkä Ari Koposen persoona ja yhteistyökyky eivät vain miellyttäneet arvon toimittajia, ja siksi tällainen aivopieru kostoksi.

Suomen Kuvalehdessä Sami Kuuselan kolumniin minulla ei ole mitään lisättävää: "en tiedä onko Brother Christmas -hyväntekeväisyyshahmona esiintynyt Ari Koponen huijari vai ei, eikä se edes ole tämän kirjoituksen pointti. Koko kohun kauheus on nimittäin syvemmällä. Moraalitotalismissa ja sen nousussa Helsingin Sanomien avulla. - - - "Helsingin Sanomat on päättänyt lopettaa Ari Koposen toiminnan ja tuhota miehen maineen, koska ilmeisesti toimituksessa on piilotietoa Koposen saatanallisuudesta".

Kyllähän Hesarin toimittajat tekivät parhaansa, tätä saatanallisuutta todistaakseen, mm. julkaisemalla sitten seuraavina viikkoina Koposen alatyylisiä yksityisviestejä. Toivottavasti toimittajat nyt nukkuvat yönsä levollisesti, kun saatiin yksi hyväntekijä Suomessa lopettamaan toimintansa. Olisin kyllä itse keksinyt tuhat parempaa kohdetta tutkivalle journalismille, mutta eihän valpas journalisti voi torjua mehevää vihjettä, kun se tarjottimella tuodaan työpöydälle.

- Ismo Tenkanen

 


Jippii ja IT-kupla

Petteri Järvisen kirja Jippii! on alaotsikoitu "Huikea tarina IT-kuplasta ja vuosien oikeuspiinasta". Kirja on aivan kiehtovaa luettavaa ainakin tällaiselle Internet-ihmiselle, joka on ollut seuraamassa suomalaista Internet-maailmaa sen alusta asti. Lähes kaikki kirjan henkilöt ovat tulleet tutuiksi, samoin tapahtumapaikat, oikeussaleja myöten (itse onneksi en koskaan syytettynä, enkä tässä Jippiin tapauksessa myöskään todistajana). Hauskana sattumana työskentelin juuri  2,5 vuotta samoissa tiloissa Antinkadulla (siihen aikaan nimeltään vielä osa Annankatua), joissa Jippii/Saunalahti piti majaansa 2000-luvun alussa. Zeeland kun vuokrasi juuri samoja 3. kerroksen tiloja kesäkuusta 2011 joulukuuhun 2013.

Jippii-kirja

Järvinen tapahtumien keskipisteessä

Petteri Järvinen joutui epäonnekseen keskelle Jippiin pörssiin nousun jälkeistä katastrofia, kun yrityksen Saksan valloitus päättyi miljoonatappioihin, joihin ei ollut lainkaan varauduttu. ATK-kirjailijana tutuksi tullut Järvinen kun oli rekrytty - niin kuin niin moni muukin Internet-alan tunnettu asiantuntija - Saunalahteen (Saunalahden Serveri / Jippii / Saunalahti), ja Järvinen toimi yhtiössä tutkijana ja vt. viestintäjohtajana sekä myös yhtiön hallituksen jäsenenä (kesäkuuhun 2001 asti).

Kesän 2001 tapahtumat johtivat siihen, että syyttäjä tulkitsi, että lähes 20 yhtiön johtoon tai hallitukseen kuulunutta ihmistä oli rikollisesti väärentänyt kirjanpitoa, tahallaan pyrkinyt vääristämään yhtiön pörssikurssia, hyödyntänyt sisäpiiritietoa, tai syyllistynyt pörssin tiedottamisrikokseen antamalla liian ruusuisia tiedotteita yhtiön lähitulevaisuuden kehityksestä. Median antama kuva tapahtumista olikin pitkälti se, että yhtiö maalaili vielä keväällä ja kesällä 2001 yltiöoptimistisia tulevaisuuden näkymiä, mutta että yrityksen johdon on täytynyt olla tietoinen tulevasta sukelluksesta, koska pari yhtiön napahahmoa myi omia osakkeitaan juuri kuukausi pari ennen kurssin sukellusta. Elokuussa 2001 kun tiedotettiin osavuosikatsauksessa Saksan toimintojen myötä syntyneestä 4,7 miljoonan euron tappiosta. Tämä tietysti romahdutti yhtiön kurssin.

Totuus oli vähemmän mustavalkoinen. Ainakin näin sivullisen näkökulmasta syyttäjän toiminta joutuu jo lähdökohdistaan hyvin outoon valoon, kun selviää, että tosiasiassa suuri osa syytetyistä olikin itse asiassa ostanut lisää yhtiön osakkeita kesän 2001 aikana. Mikä ihmeen motiivi heillä olisi siis ollut toimia yhteisessä salaliitossa muun johdon kanssa kurssien väärentämiseksi, koska pörssiyhtiön oli pakko tiedottaa vähintäänkin kvartaaleittain taloustilanteensa, jolloin ennen pitkää osakekurssi olisi syöksynyt, ja omien sijoitustenkin arvo siten romahtanut. Jos sitä sisäpiiritietoa siis oli kaikille syytetyillä niin paljon, että he mukamas tiesivät yhtiön todellisen taloustilanteen jo kesän 2001 aikana, ei kai hullukaan olisi ostanut enää lisää yhtiön osakkeita, vaan kaikki olisivat myyneet omansa pois! Nyt niin oli tehnyt vain kaksi henkilöä.

Ymmärrän toki syytöksen niiden osalta, jotka myivät, vaikka heillä olikin perusteltuja omia motiiveja myydä osakkeitaan juuri kesällä 2001. Ymmärrän myös yhtiön osakkeisiin panostaneiden ulkopuolisten sijoittajien kiukun ja nettiforum-purkaukset, kun odotettuja pikavoittoja ei tullutkaan kaikille niille, jotka olivat olleet jonottamassa yhtiön osakkeita maaliskuussa 2000 yhtiön listautuessa pörssiin. Totta kai näiden anonyymien nettikirjoittajien mielestä yhtiön johto oli vähintäänkin huijareita, jotka veivät sijoittajien rahat, ja upottivat ne Saksan seikkailuun. Ja juuri ennen syöksyä ottivat omansa pois, sisäpiiritiedon turvin. Syyttäjän luulisi kuitenkin perehtyvän asiaaan huolellisemmin, kuin satunnaisen nettiforum-kiihkoilijan, joka luo mielikuvansa kärjistetystä mediakirjoittelusta.

Jippii ei ollut ainoa, joka kompuroi Saksassa

Jippii ei ollut kuitenkaan suinkaan ainoa operaattori, jolle Saksa koitui tai oli koitua kohtaloksi. Sonera menetti Saksan seikkailuissaan huikeita summia, samoin Elisa, ja hollantilainen operaattori KPNQwest ajatui jopa konkurssiin. Kirjassa Järvinen kuvailee herkullisin esimerkein, miten Saksassa Deutcshce Telekom monopolinsa menetettyään onnistui jarruttamaan laillisuuden rajamailla olevin keinoin ulkomaisten yhtiöiden markkinoille tuloa. Hankkeet viipyivät, ja yhtiöillä, jotka Saksan markkinoille halusivat, olisi pitänyt olla sinnikkyyttä, paikallisolojen tuntemusta ja ennen muuta taseessa rutkasti varoja kestää miljoonien tappioita pitkään, sillä mitään pikavoittoja ei ollut saatavilla.

Yhden syytetyn, tohtori Arto Karilan näkemys käräjäoikeudessa Saksan tilanteesta oli selkeä. Hänen mukaansa periaatteessa kaikki oli liberalisoitu, markkinat avattu myös ulkomaisille yrityksille. Käytännössä kaikki oli kuitenkin kielletty. Joka asiassa oli hirveä viive, raskas byrokratia, ja "saksalaiset olivat kuin yhtenä miehenä kampittamassa ulkomaalaisia niin, että jokainen pienikin asia kesti mielettömän kauan".

Jippiin Saksan valloitus päättyi ensimmäiseen vastoinkäymiseen, kun rahoitushanat sulkeutuivat kuin seinään, ja Saksan toiminnoista luovuttiin välittömästi ensimmäisen raskaasti tappiollisen osavuosikatsauksen jälkeen pakon edessä. Jatkamiseen ja menestykseen olisi tarvittu mahdollisesti jopa vuosien odotus. Käytännössä siis paljon enemmän rahoitusta. Mutta niillä, joilla sitä oli, ja jaksoivat sinnikkäästi odottaa, lopulta myös menestyivät.

Mikä ihmeen "IT-kupla"?

Järvisen kirjassa kiehtovinta on sen alkupuoli, ennen oikeudenkäyntejä, jossa kuvaillaan sujuvin sanakääntein ja värikkäin esimerkein suomalaista Internet-huuman alkuaikaa. Tuolloin elettiin pitkää 90-luvun nousukautta, jolloin Internet ja tietotekniika nopea kehitys loi optimistisia odotuksia suuresta murroksesta, joka oli jo näköpiirissä niin median, tiedonvälityksen kuin kaupankäynninkin osalta. Odotukset siitä, miten jokainen yritys, jonka etuliitteeksi laitettiin e- tai i-kirjain, muuttuisi kullaksi, ei vain toteutunut.

IT-kuplaksi kirjassa on sitten nimetty - kuten 2000-luvun alussa oli tapana - sellaiset IT-alan hankkeet, jotka aluksi paisuivat kuin ilmapallo yltiöoptimistisin odotuksin, mutta joista osa puhkesi äänekkäästi pamahtaen, moni konkurssiin päätyen. Jippiille/Saunalahdelle meinasi käydä samoin, ja moni alkuaikojen dotcom-yritys todella päätyikin konkurssiin.

Mutta mutta. Itse kun onnekseni en päätynyt Suomessa töihin Saunalahteen, en Satamaan, enkä mihinkään niistä IT-hankkeista, jotka jo vuodessa tai parissa tulivat tiensä päähän, vaan sain seurata Internet-alan kehitystä pitkäjänteisemmin markkinatutkimuspuolelta, näkökulma "IT-kuplasta" on aivan toinen. Tosiasiassa esim. Internetin tai matkapuhelimien käyttö kävijämäärinä ja käyttöminuutteina ei ole koskaan notkahtanut, vaan jatkoivat kasvamistaan myös eräiden dotcom-yritysten kaaduttua. Verkkokaupankäynti oli 2000-luvun alussa vasta lapsenkengissään, ja oli oikeasti vasta käynnistymässä. Maailmalta kannattaa seurata vaikkapa Amazonin kurssikehitystä - jossa on vaikkapa 5 viime vuoden aikana 400 % kasvu. Silti suomalaisessa Wikipediassa Amazon listataan artikkelissa "IT-kupla".

Vastaavasti eBaysta raportoitiin, miten "entisestä kuplayhtiöstä tuli todellinen löytö" sijoittajalle. Yhtiön liikevaihto- ja tuloskehitys on ollut kadehdittava viimeiset 10 vuotta. Eli mikä ihmeen "entinen kupla" - "kuplahan" yhtiö on ollut vain niille, jotka ostivat sen osakkeita kurssipiikin huipun kohdalla ja myivät kurssin ollessa pohjilla. Ei minkään yrityksen kurssikehitys ole jatkuvaa kasvua. Moni 90-luvulla tai 2000-luvun alussa perustettu IT-alan yritys on edelleen toiminnassa, ja on viime vuosina tehnyt historiansa parhaita liikevaihtoja ja tuloksia.

Mitään "IT-kuplaa" tai "Internet-kuplaa" ei ole todellisuudessa suuressa mittakaavassa ollutkaan, vaan mediakäyttö, kaupankäynti, viestintä on siirtynyt yhä enemmän nettiin ja mobiiliin, eikä kehitykselle ole odotettavissa kääntöpistettä. Päin vastoin, mitään paluuta vanhaan ei ole. Matkan varrella kaatuneet muutamat pikkuyritykset eivät muuta tätä suurta menossa olevaa digitaalista vallankumousta mihinkään. Todellinen kuplahan on ollut sijoittajien lyhytjänteisyydessä - ja ahneudessa, kun voittoja ei olekaan saatu enää suoraan listautumispäivänä, kuten IT-huuman alkuaikoina.

Mitä Jippiin johto teki väärin?

Jippiin johto sai siis niskaansa paitsi pikavoittoja odottaneiden sijoittajien vihat, myös liki vainoharhaisen talousrikossyyttäjän, joka pyrki hakemaan vankeutta jopa henkilöille, joille syyttäjä ei (hovioikeuden lopullisen, lainvoiman saaneen tuomion perusteella) pystynyt esittämään minkäänlaista  vaikutinta, miksi he olisivat ryhtyneet syytettyihin rikoksiin.

Suoraan hovioikeuden tuomiosta:

"Henkilötodistelusta käy lisäksi ilmi se, että vastaajat ovat omanneet erittäin vahvan ja vilpittömän luottamuksen ja uskon yhtiön toimintaan sen tulevaisuuden näkymiin. Syyttäjä ei ole esittänyt vastanäyttöä tästä asiasta. Näissä olosuhteissa kysymystä teon vaikuttimista joudutaan tarkastelemaan näytön kokonaisarvioinnissa. Ei ole uskottavaa eikä yleisen elämänkokemuksen mukaista, että alkuperäisen syytteen mukaisesti 19 henkilöä yhtiössä, Jippii GmbH:ssa ja näiden ulkopuolella olisivat yksissä tuumin ja suunnitelmallisesti osallistuneet useiden rikosten tekemiseen ja avunantoon vakaviin talousrikoksiin Suomessa ja Saksassa yli puolentoista vuoden ajan ilman, että tällaiselle menettelylle selvitetään olleen jokin järjellinen vaikutin."

"Hovioikeus on kiinnittänyt huomiota siihen, että esitutkinta-aineistossa on ollut sellaisia tietoja, joiden esilletuominen myös syyttäjän toimesta olisi ollut objektiivisuusperiaatteen mukaista." Heti perään luetellaan syyttäjän tiedossa hyvin olleita asioita, miten useat syytteessä olleet henkilöt olivat "syytteiden tarkoittamana ajankohtana tehneet yhtiön osakkeiden ostoja ja merkinneet henkilökuntaoptioita yhteensä lähes 1,3 miljoonalla eurolla", ja vankilassa istuneen "Kuokkasen omistuspiirissä oleva Tietoklusteri Oy lainasi yhtiölle 30 miljoonaa markkaa kesäkuussa 2001 ja että yhtiön pääomistaja Auratum Oy oli yksiselitteisesti ilmoittanut, että se ei tule päästämään yhtiötä konkurssiin".

Selvällä suomen kielellä: syytteessä olleet eivät olleet vain itse uskoneet yrityksen valoisiin tulevaisuuden näkymiin ja kirjoittaneet pörssitiedotteita sen mukaan vaan olivat myös panneet ihan konkreettisesti suuria summia omia tai omien yhtiöidensä varoja likoon!

Mihin siis syytetyt olivat lopulta "syyllistyneet"? Siihen, että uskaltautuivat yritystoimintaan toimialalla, joka oli hurjassa kasvussa ja jossa oli huikeat kasvunäkymät useaksi vuosiksi. Siihen, että rohkenivat lähteä jopa Suomen ulkopuolelle, muun muassa Saksaan, hakemaan nopeasti kasvavia markkinoita. Siihen, että nämä ulkomaan valloitukset eivät tuottaneetkaan välittömästi voittoa, ja ensimmäisten tappioiden synnyttyä rahoittajien usko romahti kerralla.

Syyttäjä oli jopa kysynyt yhdeltä syytetyltä, "miksi Saksaan meni niin paljon rahaa"? Vastaus kuului, että "ei sellaista liiketoimintaa olekaan, paitsi pullojen keräily, missä jokainen löydetty pullo on heti voitollinen".

Mitä tästä opimme - vai opimmeko mitään?

Kuten Petteri Järvinen kirjansa jälkipuheessa totaa, "Soneran, Sataman, Elisan, eQ Onlinen ja Jippiin esimerkit eivät ole kovin rohkaisevia. Silti kansainvälistymisellä ei ole vaihtoehtoja. Kotimaan markkinat ovat pienet ja monilla aloilla suorastaan taantuvat. Yhtiöiden on jatkossakin pakko lähteä hakemaan kasvua ulkomailta".

Juuri näin. Ihan samaa toistaa Jorma Ollila tuoreessa kirjassaan "Mahdoton menestys". Kaupankäynti globalisoituu, niin Internetissä kuin sen ulkopuolellakin. Suomalaisten vaihtoehtona on joko itse lähteä mukaan kansainväliseen kauppaan, haettava markkinoita myös Suomen ulkopuolelta, tai jäädä tänne kotimarkkinoille uikuttamaan sitä, miten kaiken aikaa suurempi osa suomalaistenkin kaupankäynnistä valuu ulkomaisiin ketjuihin.

Näille ulkomaan IT-bisneksen kasvua hakeneille Jippiin ja Saunalahden pioneereille kävi huonosti. Vaikka heidät lopulta kaikki todettiin syyttömiksi, osa istui jopa pari kuukautta vankilassa vainoharhaisen syyttäjän ja esteelliseksi todettujen tuomareiden törttöilyjen takia, ja nekin, jotka saivat jatkaa vapaudessa, maksoivat yhteensä miljoonia euroja asianajokuluja, joista vain osan saivat korvauksena takaisin, kun kaikki syytteet lopulta kumottiin. Ja koko prosessi vei 12 vuotta - 4313 päivää, ja käytännössä tuhosi usean pätevän ja lahjakkaan ihmisen työuran.

Näin meillä Suomessa rangaistiin IT-alan yrittämisestä ja maailman markkinoille pyrkimisestä 2000-luvun alussa. Toivotaan, että nuoremman sukupolven IT- ja peliyrittäjät onnistuvat paremmin maailmanvalloituksissaan.

Petteri Järvisen kirja kannattaa lukea, ehdottomasti!

- Ismo Tenkanen


Facebook ja sosiaalinen media - kaiken pahan syy?

Internetin alkuvuosina 90-luvulla iltapäivälehtien lööpit kirkuivat tämän tästä otsikoita siitä, miten Internet oli syyllinen milloin raiskauksiin, pommeihin, joukkomurhiin ja melkein kaikkeen pahaan, mitä maailmassa tapahtui. Otsikoissa puhuttiin "internet-pommista", "internet-raiskaajasta", jne. koska pommin tiedot oli kaivettu netistä, tai raiskaaja oli tutustunut uhriinsa netistä. Ilman nettiä olisi kaikelta tuolta pahalta siis ilmesesti vältytty!

Koskaan aiemmin ei kuitenkaan lööpitetty "tietosanakirja-pommista" tai "fysiikankirja-pommista", jos tiedot pommin ainesosista ennen nettiä piti kaivaa erilaisista kirjallisista lähteistä. Ja en muista koskaan lukeneeni "sanomalehti-raiskaajasta" ennen Internet-kautta, jolloin epämääräisille treffeille uskaltauduttiin sanomalehtien julkaisemien "henkilökohtaista"-palstojen ilmoitusten perusteella...

Sosiaalinen media uusin uhka?

Nyt sanomalehtiä ja muita valtamedioita lukiessa voisi vastaavasti päätellä, että syy pommeihin, raiskauksiin, murhiin ja mellakoihin ei enää olekaan Internetin, vaan nimenomaan sosiaalisen median, tai erityisesti Facebookin. Viime viikkoina, etenkin Norjan tapahtumien jälkeen, ovat sanomalehdet taas pursunneet otsikoita ja artikkeleja, joissa lähes kaikki paha maan päällä laitetaan nyt sosiaalisen median piikkin. Ei muuta kuin kielletään nettikirjoittelu, ja laitetaan tiukka sensuuri, niin taas on maailma hyvä paikka elää!

Oletteko kenties huomanneet, miten juuri sanomalehdet lietsovat tuota some-vihaa nyt lähes päivittäin? Sosiaalinen media, jos mikä, on ilmiö, josta riittäisi kirjoitettavaa vaikka kuinka paljon, miten se on mullistanut monia asioita maailmassa, aivan kuten Internet 90-luvun puolivälissä, mm. kaupankäyntiin, markkinointiin, viestintään, journalismiin liittyen. Jos lukee riippumattomista tai tutkimuslähteistä tulevia newslettereitä, niin ainakin oma tulkintani on, että ylivoimainen enemmistö sosiaalista mediaa koskevista artikkeleista suhtautuu positiivisesti sosiaaliseen mediaan, miten se on lisännyt yksittäisten ihmisten vaikutusmahdollisuuksia, kasvattanut kaksisuuntaisuutta ja interaktiviisuutta viestinnässä, ja vähentänyt riippuvuuttamme massamedioiden yksisuuntaisesta viestinnästä. Samaan aikaan 70- ja 80-luvulla viestinnän koulutuksessa vielä käytetyt massamedian huutotorvi-tyyppiset koulukunnat ovat alkaneet tuntua todella antiikkisilta. Ihmiset eivät sittenkään ole vain passiviisena vastaanottavana osapuolena sille ilosanomalle, mitä massamedia ja sinne palkatut ammattitoimittajat ovat meille katsoneet parhaaksi syöttää.

Juuri mikään noista Internetin ja sosiaalisen median positiivisista vaikutuksista, joista riittäisi lähdeaineistoa kymmeniin tai satoihin kirjoihin, ei kuitenkaan ylitä sanomalehtien uutiskynnystä. Sen sijaan lähes mikä tahansa kirjoitus, jossa lietsotaan "sosiaalisen median uhasta", ylittää sanomalehtien uutiskynnyksen heittäen, ja siitä luodaan isot otsikot.

"Facebook muuttaa persoonaa"

Loistava esimerkki tästä on tämänpäiväinen Helsingin Sanomien koko sivun jutuksi kulttuurisivuilla nostettu artikkeli, joka oli otsikoitu "Facebook muuttaa persoonaa". Jutussa oli kaivettu esiin Internetin vaaroista luennoiva amerikkalainen psykiatri, joka on kirjoittanut kirjan "Virtually You: The Dangerous Powers of the E-Personality", jossa kerrotaan, miten "sosiaalinen media vahvistaa mahtailua ja narsismia", ja muuttaa ihmisen persoonaa.

Norjan tapahtumien jälkeen on tietysti otollista kaivaa tällaisia kirjoituksia esiin ja sitä kautta "todistella" sitä, miten nyt sosiaalinen media onkin se kaiken pahan alku ja juuri.

En ole lukenut ao. kirjaa, mutta ainakin Amazonista löytyvän pitkällisen esittelyn perusteella kirja käsittelee Internetistä mm. videopokeria, online-pelaamista avatar-hahmoilla, sähköpostien pakkomielteistä tarkistamista, Internet-shoppailua yms. Jossain sivulauseessa puhutaan Facebook-kavereista ja niiden keräämisestä.

Entä miten Hesari asiaa käsittelee? Viiden palstan otsikoksi "Facebook muuttaa persoonaa", aloituslauseeksi "FACEBOOK-NARSISIMI tuntuu harmittomalta nykyajan turhamaisuudelta."

Jutun kirjoittajalle Facebook on tietysti sama kuin "sosiaalinen media" kaikkiaan. "Netti antaa helposti vallan välinpitämättömyydelle, tahdittomuudelle ja töykeyksille". Aivan, siis nyt puhutaan anonyymistä vihakirjoittelusta netissä. Mitenkä se koskee Facebookia, josta on otsikko ja ingressi, ja jonne syyttävä sormi taas sojottaa. Tietysti, tiedän kyllä, että kirjoittaja ei laadi otsikoita ja väliotsikoita. Niistä vastaa Helsingin Sanomien ammattijournalistit. Heillä tuntuu olevan aivan loputon tarve todistella, miten painettu sana on ainoa, mihin kannattaa luottaa, ja että Facebook erityisesti on pahasta.

"Yrittäkää nyt jo laittaa se netti kuriin!"

Sosiaalisen median osalta erityisen pahaa on jutun mukaan kuulemma sen, miten se on "minä-keskeistä", kun on minä ja sinä vain kaikkialla iPad, iPhone, MySpace, YouTube. Aivan, siis näillähän juuri korostetaan sitä, että viestinnässä on todellakin siirrytty yksisuuntaisesta massaviestinnästä henkilökohtaisempaan ja kaksisuuntaiseen viestintään. Ei ole enää vain suuret journalistit suurissa mediataloissa, jotka voivat valistaa tyhmää kansaa, vaan se mattimeikäläinen voi jopa kommentoida ja tuottaa omaa sisältöä mediaan - tämähän on kaikkien elitistien mielestä netissä se pahin puoli!

Eikä kukaan ole sensuroimassa mattimeikäläisen puheita, vaikka Internetin alkuaikoina moni kansanedustajakin oli Suomessa tukemassa hankkeita siitä, miten tämä pahalainen uusi media saataisiin kuriin, kun "sieltä netistä tulvii minullekin vaikka minkälaista haistatus-sähköpostia". Että operaattorit eivät sen vertaa valvo ja lue sähköposteja, joita kansanedustajalle osoitetaan! "Yrittäkää nyt panna ne rivinne kuriin", oli kansanedustajan viesti Internet-operaattoreille ja verkkomedioille.

Hesarin kirjoituksessa lainataan psykiatrin päivittelyä sitten siitä, miten "sosiaalisessa mediassa mainonnan säännöt koskevat myös yksilöä. Me objektisoimme itsemme, poimimme parhaat puolemme ja korostamme niitä, sitten kauppaamme niitä samalla tavalla kuin kaupataan autoja tai shampoota".

Voi hyvänen aika! Ihanko 70- ja 80-luvulla, ennen tätä pahaa Internetiä ja sosiaalista mediaa, niissä sanoma- ja aikakauslehtien kirjeenvaihtoilmoituksissa sitten oli vain totuudenmukaisia ja rehellisiä kuvauksia ihmisistä? Tyyliin "Pyylevä ja akne-ongelmista kärsivä miehenalku etsii kontaktia vastakkaiseen sukupuoleen". Voi olla, että perinteinen yrittämisen ja erehdyksen metodi on opettanut ihmistä kautta historian hieman poimimaan mieluummin niitä parhaita puolia itsestään, kuin olemmalla kovin rehellinen.

Ja kuinka antoisa olisikaan Facebook-ystävä, jonka status-päivitykset olisivat lakkaamatonta valitusta ja ruikutusta, sekä omien sekä lähipiirien ongelmien vuodatusta julkiseksi. Kuten Hesarin jutussakin lainattu kommentti Pekka Pekkalalta oli, niin "koska FB on vähän kuin jatkuva illallispöytä vaihtuvien tuttujen kanssa, käytös on samanlaista: yleensä ei aloiteta kertomalla, miten kurjaa on, vaan ehkä kuitenkin niillä omilla onnistumisilla".

Lopuksi todetaan, että "voimmeko kuvitella online-yhteisöä, jossa hiljaiset, mukavat ja harkitut puheenvuorot voittavat äänekkäät, vihaiset ja ilkeät".

Vastauksena tuohon: voimme. Ne ovat juuri ne verkkoyhteisöt, joissa ihmiset esiintyvät omilla nimillään, eivätkä ole purkamassa sinne aggressioitaan anonyymeillä vihakirjoituksillaan. Facebook on yksi niistä.

Mutta mistä löytäisimme vielä sellaisen sanomalehden, jossa hiljaiset, mukavat ja harkitut puheenvuorot voittaisivat äänekkäät, vihaiset ja ilkeät kirjoitukset? Ainakin Internetin ja sosiaalisen median käsittelyn osalta ei ole vielä sellaista printtilehteä löytynyt.

- Ismo Tenkanen